Posted by: Boris Winterhalter | May 9, 2012

Tieteessä Tapahtuu – Mikko Alestalo

Tieteessä Tapahtuu lehdessä oli numerossa 2/2012 Ilmatieteenlaitoksen Mikko Alestalon merkillinen pääkirjoitus: Ilmastokyynisyys, jossa hän hyökkää varsin rajusti niitä tutkijoita vastaan, jotka kyseenalaistavat IPCC:n ylläpitämää uskoa ihmiskunnan aiheuttamaksi väitettyyn katastrofaaliseen ilmastonmuutokseen.

Alestalon tekstissä olleita käsityksiä oli pakko ruotia ja ennen kaikkea oikaista hänen esittämiään väitteitä koskien IPCC:n ylläpitämään doktriiniin kriittisesti suhtautuvia tutkijoita. Uusimmassa numerossa 3/2012 on julkaistu vastineeni “Ilmastokyynisyys vaiko ilmastopragmaattisuus?” Alestalon kirjoitukseen. Myös skeptikko kollegani, emeritus professori Matti Seppälä kirjoitti oman vastineensa “Kritiikki närästää meteorologeja” Alestalon tekstiin. Samaan numeroon oli Alestalolle annettu mahdollisuus kommentoida näitä häneen kohdistunutta kahta kriittistä tekstiä “Ilmastonmuutos ei jätä kylmäksi”.

Oma näkemykseni Alestalon vastineesta on yksinkertaisesti – valitettavan puutteellinen esitys, mutta toivon, että Tieteessä Tapahtuu lehden lukijat päättävät itse ja kertovat ehkä mielipiteensä myös minulle. Kuten olen monasti ehdottanut, vain avoin dialogi ilmastoaiheesta voi viedä tätä erittäin monitahoista tiedettä eteenpäin.

Blogiani seuraavien henkilöiden helpottamiseksi olen kopioinut vastineeni tekstin suoraan tähän viestini jatkoksi, vaikka se löytyy myös Tieteessä Tapahtuu lehdestä yllä mainitun Internet-linkin kautta.

Boris Winterhalter                                                                                                  Espoossa 9.4.2012

Ilmastokyynisyys vaiko ilmastopragmaattisuus?

Mikko Alestalo (Alestalo 2012) esittää pääkirjoituksessa, että ihmiskunnan käynnistämä ilmastonmuutos on vaikea asia tulla laajasti hyväksytyksi. Minä kuitenkin kysyisin häneltä ensiksi, onko teollistumisen jälkeinen ilmastonmuutos, siis muutos (lämpeneminen) säiden pitkäaikaisessa vaihtelussa, todella ihmiskunnan käynnistämä?

Vastaus voisi olla myönteinen, jos ajatellaan muutoksia ihmisten lähipiirissä. Ei ole vaikea hyväksyä ajatusta, että ilmasto ihmisen rakentamassa suuressa metropolissa olisi erilainen kuin ilmasto raikkaassa neitseellisessä aro- tai metsäympäristössä. Jokaisen on helppo myöntää, että taajamissa ainakin ilmanlaatu on huonompi ja lämpötilakin on yleensä korkeampi.

Jos sen sijaan tarkoitetaan globaalilla tasolla tapahtuvia ilmaston muutoksia ja nimenomaan viimeisen vuosisadan aikana havaittua ilmaston uhkaavaksi kuvailtua lämpenemistä, niin ihmisperäistä syytä on todella vaikea löytää luontaisen ja monasti kaoottisen vaihtelun keskeltä. Koska luonnossa tehdyt havainnot eivät näytä vahvistavan ihmisen mahdollista syyllisyyttä, perusteluja haetaan epätoivoisesti supertietokoneissa ajettavista äärimmäisen monimutkaisista ilmakehän ja merten vuorovaikutusta simuloivista ilmastomalleista (CAOGCM = Coupled Atmosphere Ocean Global Circulation Model). Mutta, osaavatko nämä ihmisten tekemät tietokonemallit ottaa huomioon kaikki tarpeelliset maapallon koko ilmastoon vaikuttavat tekijät?

Kyynikoita vai pragmaatikkoja?

Otsikollaan – Ilmastokyynisyys – Alestalo ihmettelee ihmisiä, jotka hänen näkemyksensä mukaan kieltävät ilmastonmuutoksen. Ovatko he todella kyynisiä? Ilmastokielteisyydelle hän hakee mitä erilaisimpia syitä; muun muassa talouden tai politiikan piiristä. Hänen on erityisen vaikeata ymmärtää, miksi akateemiset henkilöt, ilman ilmeisiä taloudellisia vaikuttimia, pyrkivät kieltämään tai hämärtämään ilmastonmuutokseen liittyviä uhkia. Näin he tekevät Alestalon mukaan, vaikka tieteen metodit ja tiedeyhteisön kestäviksi toteamat faktat ovat käytettävissä.

Alestalon mukaan näiden ilmastokieltäjien joukosta löytyy astronomeja, geologeja, metsän-tutkijoita ja eläintieteilijöitä. Näille harmillisesti omille aloilleen leimaa-antaville henkilöille on yhteistä jokin kosketuspinta ilmastonmuutokseen. Itse en tuntemieni luonnontutkijoiden joukossa kuitenkaan tunne ainoatakaan Alestalon kuvaamaa kieltäjää, joka nimenomaan kieltää ilmastonmuutoksen. Nämä ilmastotieteen “vääräuskoiset” eivät todellakaan kiellä ilmaston vaihtelua, vaan hakevat “totuutta”. Faktaksi voidaan lukea esimerkiksi keskiajan lämpökausi, joka Euroopassa ilmeni kukoistuksena, kuten myös 1400-1800-luvun kylmät vaiheet, joihin sijoittuvat Suomessakin koetut “kuolonvuodet”. Nykyinen lämpimämpi ilmasto voidaan taasen nähdä lähinnä toipumisena pienestä jääkaudesta. Ei siis kyyninen vaan pragmaattinen näkemys.

IPCC:n kyseenalaiset uhkakuvat

Kieltäjiksi nimetyt henkilöt eivät siis kiellä ilmaston luontaista vaihtelua, mutta kylläkin kyseenalaistavat IPCC:n julistamaa ja poliittiseksi totuudeksi hyväksyttyä katastrofaaliseksi kehittyvää lämpenemistä. Mallien “ennustama” katastrofi on IPCC:n mukaan torjuttavissa vain hiilidioksidipäästöjen välittömällä vähentämisellä. Maailman johtavissa tutkimuslaitoksissa kilpaa kehitettyjen toinen toistaan “täydellisempien” ilmastoa simuloivien tietokonemallien avulla pyritään selvittämään, miten maapallomme todellisuudessa toimii. Ilmastomallit ovat korvaamattomia pyrittäessä selvittämään, miten eri ilmastoa säätelevät prosessit toimivat, mutta tulevan ilmaston ennustamiseen ne ovat vielä kaukana optimaalisesta. Tämän myöntävät rehelliset ilmastomallien laatijatkin.

Kirjoituksessaan Alestalo jatkaa vakuutteluaan kertomalla ilmastonmuutoksen fysikaalisista perusteista ja kasvihuoneilmiöstä. Viimemainittuun hän liittää oleellisena ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousun, jonka ilmastoa lämmittävä vaikutus keksittiin jo 1800-luvulla. Todellisuudessa sen aikaiset menetelmät eivät pystyneet kunnolla erottamaan hiilidioksidin absorptiospektriä paljon voimakkaamman kasvihuonekaasun, eli vesihöyryn, spektristä.

Pelotteluilmapiirin ylläpitämiseksi IPCC liioittelee tarkoitushakuisesti ilmassa olevan hiilidioksidin lämmittävää vaikutusta (ilmastopakotetta). Ilmakehässä tämän hivenkaasun pitoisuuden nousu esiteollisesta 0,03 %:sta nykyiseen 0,04 %:iin on osittain kirjattavissa ihmisperäiseksi, joskin faktat eivät ole aivan yhtä kivenkovia kuin mitä Alestalo väittää. On muistettava, että vuosittaiset päästöt muodostavat vain pienen osan hiilen luonnollisesta kierrosta, jota kaikesta huolimatta eliömaailman ja merten toiminnat hallitsevat, niin hiilen lähteinä kuin nieluina.

Alestalon erehdys

Puhuessaan menneiden aikojen jääkausista Alestalo astuu reippaasti geologien reviirille ja erehtyy uskottelemaan, että “Antarktiksen ja Grönlannin mannerjäätiköt syntyivät vuorollaan viimeksi kuluneiden miljoonien vuosien aikana, kun ilmakehän lämpötilan lasku hiilidioksidi-pitoisuuden vähetessä moninkertaisesta lähelle nykytasoa edisti jäätiköitymisiä.” Häneltä on aivan ilmeisesti jäänyt huomaamatta, että ilmakehässä hiilidioksidin määrä seuraa lämpötilaa satojen vuosien viiveellä, eikä voi olla syynä ilmaston lämpenemiseen tai kylmenemiseen. Tämän ovat lukuisat jääkairaustulokset Etelämantereelta kiistatta osoittaneet. Eräs vastailmestynyt tutkimus (Shakun 2012) tosin yrittää väittää päinvastaista, mutta lämpötila-aineiston suuri hajonta ei oikeuta sellaiseen päättelyyn.

Koska hiilidioksidi on tärkeä kasviravinne, sen pitoisuus ilmakehässä seuraa tietysti kasvipeitteen vaihtelua vuodenaikojen mukaan. Vielä orjallisemmin pitoisuus seuraa vuosien viiveellä merten lämpötilan vaihteluita – kylmään veteen liukenee enemmän hiilidioksidia kuin lämpimään meriveteen. Näitä tapahtumia ohjaavat niin planeettamme elokehän sisäiset kuin myös ulkopuoliset ja kosmisetkin tekijät.

Alestalo on tietysti oikeassa siinä, että ilmakehän lämpötila on herkkä muuttumaan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Tiedämme esimerkiksi suurten tulivuoripurkausten yhteydessä ylä-ilmakehään päätyneen hienojakoisen vulkaanisen pölyn vaikuttavan maapallon ilmastoon ja lämpötilaan jopa useita vuosia. Historiasta tiedämme myös, että häiriön poistuttua maapallon ilmasto palautuu varsin nopeasti elämälle suotuisaan tilaan. Tämän varmistaa se tosiseikka, että maapallo on pyörivä vesiplaneetta, jossa auringosta tuleva energia pitää käynnissä erittäin tehokasta säätelijää – veden luontaista kiertoa haihtumisen ja pilvisyyden muodossa – eräänlaista termostaattia.

Ilmastokieltäjät?

Perehdyttyään johonkin nimeltä mainitsematta jääneeseen yhdysvaltalaiseen ilmastonmuutos-konferenssiin Alestalo päättää niputtaa osanottajat ja toteaa, että ilmastokieltäjillä ei ole yhtenäistä omaa tiedettä tai ideologiaa. Haluaako hän siis väittää, että IPCC:tä kannattavien riveissä ei olisi eri näkemyksiä omaavia yksilöitä; ehkä eivät uskalla sitä julkisesti tunnustaa työpaikan menettämisen pelossa. Joka tapauksessa ilmaston vaihteluun keskittyvä tutkimus tarvitsee luonnontieteitä laajemmin kuin oikeastaan mikään muu tutkimusala. Selvää on myös, ettei maapallon ilmaston historiallista tai tulevaa kehitystä missään tapauksessa ratkaista pelkän meteorologin tietämyksellä.

Climategate-skandaalit, ensiksi Kööpenhaminan 2009 ilmastokokouksen aattona ja myöhemmin juuri ennen Durbanin 2011 ilmastokokousta, todistivat ilmastonmuutokseen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, että aavistukset IPCC:n raporttien taustalla olleiden tutkijoiden epäeettisestä toiminnasta olivat tosia. Ensimmäisestä Climategate-tietovuodosta olen kirjoittanut (Winterhalter 2011) tämän lehden keskusteluosioon vuosi sitten oikaisuna emeritusmeteorologi Juhani Rinteen (Rinne 2011) samaa aiheetta käsitelleeseen kirjoitukseen. Climategate II nimellä tunnettu (jatkettu) tietovuoto Durbanin kokouksen edellä vain varmisti edellisessä vuodossa ilmenneitä väärinkäytöksiä.

Oman edun kärkkyjät

Kuvatessaan näkemyksiänsä ilmastonmuutokseen liittyvästä kielteisyydestä Alestalo aivan oikein toteaa, että on epärationaalista kohdistaa vastustus taustalla olevaa tiedettä kohtaan. Ilmastotiede ei tosiaankaan ole syyllinen, vaan todellisiksi syyllisiksi itse näen jo 1980-luvulla pelottavaan ilmastouskoon tulleet tutkijat ja vasemmistoideologiaan koulutetut viheraktivistit. Osasyyllisiä ovat myös ne opportunistit, jotka pyrkivät hyötymään pelosta ja peloteltujen poliitikkojen tekemistä päätöksistä – esimerkkinä täysin hyödytön päästökauppa. Poliittisten päätösten seurauksena ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen tähtäävät hätiköidyt päätökset ovat vain vaikeuttamassa tavallisten ihmisten selviytymistä jokapäiväisestä elämästä.

Entä jos?

Entä jos IPCC on väärässä, eikä tietokonemallien “ennustama” pelottava ilmastonmuutos toteudukaan tai se olisi odotettua vähäisempi. Alestalon mukaan juuri tällaista miellyttävää oljenkortta tarjoavat oppineet ilmastokieltäytyjät. Hyvä näin, mutta Alestalo peräänkuuluttaa mediaa mukaan valistamaan kansaa tällaisia ajatuksia vastaan. Seuraavassa virkkeessä hän kuitenkin vaatii tutkijoita osallistumaan tiedeviestintään ja lopuksi hän vielä opastaa, että “tarvitaan enemmän yhteistyötä”. Tähän yhteistyöhön Alestalo ei kuitenkaan kelpuuta sellaisia tutkijoita, jotka eivät niele kakistelematta IPCC:n ylläpitämää ilmastopelottelua.

Missä mennään?

IPCC:n ylläpitämän myytin mukaan maapallo pelastuu vain, jos kasvihuonekaasupäästöt saadaan kuriin ja näin niiden aiheuttamaksi väitetty lämpeneminen voidaan estää. Kuitenkaan, lisääntyvistä päästöistä huolimatta, maapallon keskilämpötila ei ole enää 2000-luvulla osoittanut minkäänlaista lämpenemistä. Monet ennakkoluulottomat tutkijat näkevätkin auringon aktiivisuudessa samantapaista hiipumista, kuin Dalton- että Maunder-minimien aikoina. Jos nämä Pienenä jääkautena tunnetut vaikeat ilmasto-olot ovat toistumassa lähivuosikymmenten aikana, tietäisi se melkoista sopeutumista jopa meiltä suomalasiltakin, vaikka kovista talvista olemme ennenkin selviytyneet.

Minäkin tunnen Alestalon tapaan huolta ilmastotieteen vastakkain asettelusta. Olenkin monasti toivonut avointa dialogia ilmastoa koskevista tieteellisistä saavutuksista ja niiden merkityksestä, mutta turhaan, sillä myöntyminen yhteistyöhön merkitsisi että meillä “kieltäjillä” olisi sittenkin jotain annettavaa.

Alestalolle vakuutan, että hänen ilmastonmuutoksen kieltäjiksi luokittelemiensa tutkijoiden joukossa, ei ainakaan minun tiedossani, ole KETÄÄN, JOKA KIELTÄISI ilmaston luontaista ja ajoittain varsin rajuakin vaihtelua.

Kirjallisuutta:

Alestalo, Mikko 2012. Ilmastokynisyys. Tieteessä Tapahtuu 1/2012, 1-2. <http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/5021/4543&gt;

Rinne, Juhani 2011. Climategate, Amazongate ja muut. Tieteessä Tapahtuu 1/2011, 35-37. <http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/3943/3699&gt;

Shakun J. et.al. 2012. Global warming preceded by increasing carbon dioxide concentrations during the last deglaciation. Nature, 484, 49–54, doi:10.1038/nature10915.

Winterhalter, Boris 2011. Juhani Rinteen ontuva Climategate-tulkinta? Tieteessä Tapahtuu 4-5/2011, 50-55. <http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/4253/3967&gt;


Responses

  1. Siellähän se Mikko tarjoaa niitä “vertaisarvioituja” tutkimuksia, joissa auringon aktiivisuuden merkittävien muutosten arvioidaan aiheuttavan alle asteen lämpötilamuutoksia. Olisi kyllä ihan kiva tietää mikä sitten on vastuussa lyhyen aikavälin muutoksista ilmastossa ennen teollistumista… Mikko kun on vielä meterologi niin voisin kysyä, että ennustavako he säätä hiilidioksidikonsentraatioiden vai auringon perusteella? Tuon vertaisarviodun tutkimuksen mukaan maapallo varmaa säilyisi elinkelpoisena, vaikka aurinko sammuisi.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Categories

%d bloggers like this: