Tänä talvena jäämeren jäät olivat saavuttaneet lähes “normaalin” laajuutensa. Viimekin kesänä (heinä- elokuun vaihteessa) jään laajuus oli enää kymmenisen % pitkäaikaista (1979-2000) keskiarvoa alahaisempi ja tällä tänä kesänä jään “vajaus” oli puolittunut edelliskesästä.

Mediassa on pohdiskeltu jään vähyyttä menneinä kesinä ja syytä on haettu ihmisen aiheuttamaksi väitetystä ilmaston lämpenemisestä. Tosin IPCC:kin myöntää, että 2000-luvulla lämpeneminen on hiipunut.

Jään näennäistä poikkeuksellista “sulamista” on kuitenkin jo useita vuosia sitten asiaan todella perehtyneiden taholta selitetty poikkeuksellisilla tuulilla ja merivirroilla, jotka ovat kuljettaneet jäät Pohjois-Atlantille sulamaan.

Oheinen kalottialueen merivirtoja kuvaava kartta kuvaa normaalia virtaus tilannetta. Menneinä vuosina nämä virtaukset olivat vain hieman normaalia tehokkaammat.

Lähetin 12.7.2008 Hesarin toimitukseen seuraavanlaisen mielipidekirjoituksen, jota tosin 27.7 mennessä ei ole julkaistu:

Hyvä toimitus,

Lauri Itänen ihmettelee (HS 11.7.2008) onko ilmasto lämmennyt kun aamukahvia ei tarkene keskikesällä juoda ulkona.

Olen seuraavassa vastauksessani mielipidesivulle pyrkinyt selvittämään käsitteitä ilmastonmuutoksesta.

kesäterveisin

Boris Winterhalter

Lauri Itänen kysyy (HS 11.7) “ilmastommeko on lämmennyt?” ja jatkaa todeten, että toisin kuin tänä kesänä, aiemmin sentään tarkeni keskikesällä juoda aamukahvinsa ulkona.

Onko siis ilmasto lämmennyt? Vastaus riippuu siitä keneltä kysytään. IPCC:n omaksuman käytännön mukaan ilmaston lämpenemisellä tarkoitetaan vain ihmisen toiminnasta tapahtuvaa muutosta. Tällöin syyllistä haetaan sekä kasvihuonekaasupäästöistä että ihmisen muista toimista, kuten maankäyttömuutoksista. IPCC siis erottaa ihmisen aiheuttaman muutoksen luontaisesta, eli maapallon omista prosesseista. Viimeksi mainitut ovat tosin erittäin läheisessä kytköksessä mm. auringon toimintaan.

Tulee myös selvittää tarkoittaako kysymys vuosien välisiä säävaihteluita vai pitempiaikaista ilmastonmuutosta. Ilmastotutkijat puhuvat yleensä vähintään 30 vuoden jaksoista, joskin toisinaan myös huomattavasti pidemmästä aikavälistä.

Keskiajan nykyistä suotuisampi lämpökausi kesti noin 400 vuotta, kun taas jääkauden aikainen ilmasto pysyi Pohjolassa lähes muuttumattomana tuhansia vuosia.

Pienen jääkauden aikoihin vallinnut nykyistä kylmempi ilmasto aiheutti 1600-1800-luvuilla eurooppalaisen väestön keskuudessa paljon kärsimystä etenkin toistuvien katovuosien ja niihin liittyvien kulkutautien muodossa. Muuallakin maailmassa ihmisten elossa tapahtui noihin aikoihin luonnollisista ilmastomuutoksista johtuvia suuria mullistuksia.

Lyhyempien jaksojen kohdalla päädytään hyvin usein toteamaan, että, kun yhdellä alueella lämpiää, toisella viilenee. Näin kävi mm. viime talvena, kun etelä- ja keski-suomessa vallitsi poikkeuksellisen leuto talvi niin muualla pohjoisella pallonpuoliskolla talvi oli poikkeuksellisen ankara. Myös sateiden tiedetään jakaantuvan vaihtelevasti sekä ajallisesti että alueellisesti.

Toista sataa vuotta sitten alkanut ilmaston lämpeneminen ja elinolojen paraneminen on jatkunut vuosituhannen vaihteeseen saakka. Tänä aikana maapallon keskilämpötilan nousi vain vajaan yhden Celsius-asteen, mutta ilmasto-olot olivat aiempaa vakaammat.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen niin säähavaintoasemien kuin satelliittimittaustenkin perusteella maapallon aiempi keskilämpötilan nousu on kuitenkin hiipunut ja kääntynyt aivan viime vuosina jopa hienoiseen laskuun. Tämän lämpötilanousun pysähtymisen monet tutkijat liittävät auringon aktiivisuuden heikkenemiseen (näkyy auringonpilkkujen vähäisyytenä).

Boris Winterhalter, FT
Espoo

Lähetin 4.7.2008 Hesariin seuraavan lyhyen mielipidekirjoituksen, joskin se jäänee muiden lähettämieni kirjoitusten tapaan julkaisematta – toivottavasti näin ei kuitenkaan käy:

To: hs.mielipide@hs.fi
Subject: uutisoinnin korjaus

Hyvä toimitus,

Mediassa toitotetaan miten Grönlannin jäätikkö sulaa uhkaavasti. Todellisuudessa mitään jään vähenemistä ei ole todettu ja reunojen luonnollinen sulaminenkin on hidastunut vuoden 1991 jälkeen.

Oheista lyhyttä kirjoitusta olisin tarjoamassa mielipidesivuille.

Kunnioittaen

Boris Winterhalter

*********************************

Lehdissä on kirjoitettu ahkerasti miten Grönlannin jäätikkö on kiihtyvällä vauhdilla virtaamassa mereen. New Scientist lehden 3.7.2008 uutisen mukaan Utrechtin Yliopiston tutkijat Roderick van de Waalin johdolla esittävät, että, vaikka jäätikön reunoilla  kesälämpimällä jään pinnalle kerääntyvä sulavesi katoaa ajoittain halkeamien kautta jäätikön pohjalle ja kiihdyttää “voitelemalla” jään virtausta kohti merta, tämä nopeutuva virtaama on hyvin lyhyt aikainen.

Tällä tutkimusryhmällä on käytössään pisimmät Grönlannin jäävirtaustilastot ja he toteavat, että vuoden 1991 jälkeen jään keskimääräinen virtausnopeus ei ole kasvanut vaan päin vastoin hidastunut noin 10 prosentilla.

Jään virtaaminen mereen johtuu tietysti Grönlannin sisäosien lumisateista ja uuden jään muodostumisesta. Riittävän paksuna jää virtaa painovoiman sanelemana sitkaan nesteen tavoin kohti reunojaan ja mereen. Tätä ei säätele mahdollinen ilmaston lämpeneminen, jolla tosin voi olla merkitystä joidenkin vuoristojäätiköiden kohdalla.

Mitenkähän maapallon kävisi Grönlannin ja Etelämantereen kaltaisilla alueilla, jos painovoiman aiheuttamaa virtausta kohti merta ei tapahtuisikaan, vaan jää jatkaisi lumen kertymisen seurauksena paksuuntumistaan. Eiköhän se aiheuttaisi ensinnäkin valtameren pinnan laskua (viimeisen jääkauden aikana valtamerien pinta oli n. 130 metriä nykyistä alempana) ja toisekseen planeettamme painopiste saattaisi järkkyä.

Boris Winterhalter, FT
Espoo

Tänään pidettiin uuden Ilmastofoorumi ry:n (ent. Greenfree Finland ry) vuosikokous, jossa hyväksyttiin paremmin yhdistyksen imagoon sopiva nimi.

Tilaisuudessa pidin mielestäni hieman provokatorisen esitelmän otsikolla ilmastoskeptikkonpuheenvuoro – mikä ilmastonmuutos? Toivon, että esitelmäni antaisi aihetta kommentteihin tai kysymyksiin.

Toukokuun alkupuolella levisi maailmalla uutinen maapallon lämpenemisen pysähtymisestä, joka perustui arvovaltaisessa Nature-lehdessä olleeseen tutkimukseen:
N. S. Keenlyside, M. Latif, J. Jungclaus, L. Kornblueh & E. Roeckner, 2008. Advancing decadal-scale climate prediction in the North Atlantic sector. Nature, Vol 453, 1 May 2008.

Tutkimuksesta julkistetun uutisen mukaan IPCC on korjannut “ennustuksiaan” esittäen, että edellä mainitun vertaisarvioidun lehden mukaan luonnolliset tekijät ovat hidastamassa ja jopa peruuttamassa maapallon ilmaston lämpenemistä ainakin seuraavan vuosikymmenen ajaksi. Tällainen uutinen on tietysti IPCC:lle suuri helpotus kun sekä Hadley keskuksen ylläpitämä globaali lämpötilasto että satelliittimittaukset osoittavat, että lämpeneminen on vuoden 1998 jälkeen todellakin hidastunut ja jopa pysähtynyt.

Ylläpitääkseen omaksumaansa myyttiä ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä sekä siihen liitetyistä pelotteista, IPCC:n kerrotaan ilmoittaneen, että lämpötila lähtee kuitenkin uudelleen kiihtyvään nousuun, tietysti johtuen huonosti etenevistä kasvihuonekaasupäästörajoituksista.

Mikä on tämä ilmaston lämpenemistä pysäyttävä uutinen? Luettuani jutun (Keenlysideetal.pdf) ja siihen liittyvät lisätiedot (Keenlysideetal supl.pdf) voin vain todeta, että sen sanomaa on paisuteltu sekä tiedotusvälineiden että IPCC:n ja Hadleykeskuksen toimesta.

Kirjoituksessaan tutkijat pyrkivät selvittämään missä määrin parhaimpia ns. kytkettyjä meri- ja ilmastomalleja voidaan virittää lyhyemmän aikavälin ilmastoennusteita varten. He toteavat, että Pohjois-Atlantin meridionaalinen täyskierto (meridional overturning circulation) säätelee pintakerroksen lämpötilan pitkäaikaista vaihtelua. Tähän he päätyvät mallinnuksella, jossa lähtötilannetta varten käytetään olemassa olevia meren pintalämpötiloja ja niistä johdettuja merivirtoja. Näin he virittävät mallejaan simuloimaan havaintoja.

Koska IPCC:n mukaan kasvavat kasvihuonekaasupakotteet aiheuttavat ilmaston lämpenemisen, he suorittivat mallisimulaatioitaan olettaen toisaalta, että kasvihuonepakotteet noudattavat A1B-skenaariota (kasvihuonekaasuista johtuva jatkuva kasvava lämpöpakote) ja toisena äärimmäisyytenä, että kasvihuonekaasupäästöt pysähtyvät vuoden 2000 tasoon.

He havaitsivat mallinnusten perusteella, että käyttämällä merten olemassa olevien pintalämpötilojen vaihtelua viimeisen 50 vuoden ajalta, globaaleissa lämpötiloissa ei lähitulevaisuudessa tapahdu merkittävää lämpenemistä. Tämän he tulkitsevat merkitsevän, että luonnollisten tekijöiden aiheuttama vaihtelu niin Atlantissa kuin Tyynellä merellä peittää lähitulevaisuudessa alleen kasvihuonekaasupäästöistä johtuvan ilmaston lämpenemisen.

Tutkimustaan ja tuloksiaan kuvatessaan he käyttävät kuitenkin toistuvasti varauksellisia sanontoja ja toteavat lopuksi, että kasvavan osaamisen myötä mallien systemaattiset virheet saadaan vähennettyä ja käyttökelpoiset pidemmän aikavälin ennustukset voivat olla näköpiirissä.

Työnantajiensa (Leibniz Institute of Marine Sciences – IFM-GEOMAR, Kiel sekä Max Planck Meteorologian Instituutti, Hamburg) laatimassa lehdistötiedotteessa tutkimuksen tehneet tutkijat toteavat, että parantuneiden ennusteiden mukaan ilmaston lämpeneminen heikkenee seuraavien 10 vuoden aikana. IPCC:lle kuuliaisina he lisäävät, että “tämä ei tarkoita etteikö antropogeeninen ilmastonmuutos olisi niin paha kuin aiemmin on luultu.

HS 27.3.2008 olleen kirjoituksen johdosta laadin seuraavan lyhyen vastineen:

Johanna Mannila HS 27.3.2008 kirjoitti jutun otsikolla “Iso laatta Etelämantereen jäähyllystä romahtamassa”, jonka hän maailmalle levinneen kohu-uutisoinnin tapaan jälleen kerran liittää perusteettomasti ilmaston lämpenemiseen. Uutisen kohteena oleva jäähylly (Wilkins Ice Shelf) sijaitsee kapean tuulimaata kohti kurkottavan Länsi-Antarktiksen niemimaan Tyynen Meren puolella.

Lähes koko Etelämantereen peittävä tuhansien metrien paksuinen ja miljoonia vuosia vanha jääpeite “elää”. Jään määrää säätelee alueelle satava lumi, joka kerroksen paksuuntuessa tiivistyy vuosikymmenten saatossa jääksi. Riittävän paksun kerroksen painosta kiinteäksi kiteytynyt jää muuttuu plastiseksi ja näin jääkenttä voi painovoiman vaikutuksesta lähteä liikkeelle leviten reunojaan kohti. Siis, mitä enemmän sataa sitä laajemmalle jää virtaa.

Mereen työntyessään paksu jäävirta alkaa kellua, kun alla olevan veden syvyys on noin 9/10 osaa jääkielekkeen paksuudesta. Jään plastisuudesta johtuvan ohenemisen takia tämä tapahtuu yleensä noin 200-300 metrin syvyisessä vedessä.

Merellä kelluvaa muutaman sadan metrin paksuista jääkenttää rasittavat myrskyt ja vuoroveden liikkeet sekä etenkin juuri niemimaan alueella voimakkaiden merivirtojen vaikutus. Jään alapuolta kuluttaa luonnollisesti myös meriveden suolan ja lämmön aikaansaama sulaminen. Etelämantereen lyhyen kesän aikana kelluvan jään yläpuolta rasittavat lisäksi auringon lämpö ja ajoittaiset vesisateet.

Tällä hetkellä uutisoidun “romahtamisen” yhteydessä irronneet jäävuoret ovat jo jäätymässä paikoilleen eteläisen pallonpuoliskon alkaneen talven merkkinä. Uusimman (25.3.2008 ) satelliittimittauksen perusteella talvijää oli jo saavuttanut normaalin laajuuden. Mistään epätavallisesta ei siis ole kysymys.

Olisi eriskummallista, jos Etelämantereella jää ei virtaisi mereen eikä näin ollen palauttaisi sinne sitä vettä, joka haihtumisen ja lumisateen kautta on mantereelle kerääntynyt. Mitenkä paksuksi tuo jääkenttä silloin kasvaisikaan ja mitä uusia uhkia maapallolle aiheutuisi massan uusjakaumasta?

Ranskalainen emeritus ilmastotutkija, professori Marcel Leroux, totesi Tukholmassa 2006 pidetyssä ilmastokokouksessa, että “maapallolla ei voi olla keskilämpötilaa koska ei ole keskimääräistä ilmastoakaan“.

Jari Holopainen ja Samuli Helama toteavat Tieteessä Tapahtuu lehdessä (6/2007) olleessa jutussaan “Haluttu, pelätty ilmastonmuutos”, että jo 1700-luvulla keskusteltiin ilmastonmuutoksesta. Tämän mahdollisti tuolloin Turussa käyttöön otettu lämpötilan seuranta. He kirjoittavat mm.

Turun Akatemian lämpötila-aineiston analyysi kertoo, että uusi luonnontiede (eli havaintoihin perustuva tarkka mittaustekniikka) todellakin tuki hyötyopin mukaisia käsityksiä ilmaston parantamisesta ja leudontumisesta 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ilmasto lämpeni ja vuosien 1751–80 kesä- ja talvilämpötilat olivat hyvin lähellä nykyisiä, mahdollisesti jopa hieman lämpimämpiä kuin nykyisin… Aikalaisten usko omiin kykyihinsä antropogeenisen ilmastonmuutoksen aiheuttajina on täten helppo ymmärtää jälkikäteen. Muutos ilmastossa oli sen leudontamiseksi tehtyjen toimenpiteiden kanssa yhtäaikainen ja todellinen. Vaikkakin toimenpiteiden ja muutoksen ajateltu yhteys tuntuu nykytiedon nojalla enemmän tai vähemmän heppoiselta uskomukselta, ei aikalaisilla ollut syytä epäillä käsitystään ihmisen roolin merkityksestä ilmastoa muuttavana tekijänä.

Edellä kerrottu osoittaa lämpötilamittausten tuovan ympäristön tilan arviointiin tärkeän lisän. Kaikkihan myönnämme, että mm ulkolämpötilan seuranta niin päivien kuin vuosienkin saatossa kiehtoo meitä. Laadimme mittaustuloksista erilaisia tilastoja, ja näistä tärkeimmiksi muodostuvat lähinnä oman paikkakuntamme säävaihtelut. Niihin verrattuna esimerkiksi koko Suomen keskilämpötila ei juurikaan kiinnosta. Kuinka moni onkaan kiinnostunut esimerkiksi Amerikan mantereen keskilämpötilasta, sillä silloin kun pohjoisessa on talvi niin etelässä on kesä, eli herää kysymys onko keskilämpötilalla merkitystä; entä koko maapallon keskilämpötilalla?

Säätieteilijät vastaavat tähän, että varsinaisella lämpötilalla ei tosiaankaan ole kuin paikallista merkitystä, mutta globaalilla tasolla ei käsitelläkään todellisia lämpötiloja vaan niiden poikkeamista pitkän ajan keskiarvosta. Ilmastosta puhuttaessa tämä keskiarvo lasketaan vähintään 30 vuoden ajalta.

Perustettaessa 1980-luvun lopulla hallitusten välistä ilmastopaneelia (IPCC) sen tehtäväksi muotoutui maapallomme ilmaston tilan seuranta sekä historian kirjoista tuttujen muutosten syiden pohdinta. Lämpötilasta tai oikeammin lämpötilamuutosten seurannasta tuli yksi tärkein mittauskohde ja sen tärkeimmäksi seurantaorganisaatioksi on vuosien saatossa tullut Hadley Centre, jonka Britannian pääministeri, Margaret Thatcher perusti 1990 hiilikaivostyöläisiä vastaan käymänsä taistelun tiimellyksessä.

Muutokset globaaleissa keskilämpötiloissa kertovat tiedemiehille, onko maapallon auringosta vastaanottama energia tasapainossa maasta avaruuteen karkaavan energian kanssa, eli lämpiääkö vai jäähtyykö elinpiirimme? IPCC:n ilmastoa arvioivat raportit rakentuvat pitkälti nimenomaan edellä mainitun brittiläisen Hadley Centre’n globaaleihin lämpötilatilastoihin.

Koska globaali keskilämpötila on joka tapauksessa saanut poikkeuksellisen suuren merkityksen ilmastonmuutoksen kehitystä arvioitaessa, on tärkeätä tarkastella asiaa lähemmin.

IPCC:n sanomana levitetään tietoa, että viimeisten vuosikymmenten aikana maapallon keskilämpötila on noussut kiihtyvällä vauhdilla ja syyllisinä pidetään ilmakehän kasvavia hiilidioksidipitoisuuksia. Katsokaamme mistä oikein on kysymys.

Hadleyn uusimman tilaston perusteella piirretty lämpötilakäyrä näyttää, että 1970-luvulta alkanut maapallon lämpötilan nousu on 2000-luvulla tyrehtymässä. Viimeisen vuoden aikana (tammikuu 2007 – tammikuu 2008) keskilämpötila on alentunut peräti 0,595 astetta, mikä on varsin raju lasku suhteutettuna koko puolentoista sadan vuoden aikana havaittuun alle yhden asteen lämpenemiseen.

Vaikka usean vuoden lämpötilan nousun pysähtyminen ja vuodessa tapahtunut kylmeneminen eivät vielä takaa trendin muutosta, niin tällä ilmiölle tulee löytää selitys. Ihmisen toimet eivät siihen riitä, etenkin kun hiilidioksidipitoisuus jatkaa nousuaan.

Tämän vuoden helmikuun keskilämpötila 0,016 C näyttää satelliittimittausten mukaan hieman nousseen tammikuun pohjalukemista. Olihan 2004 loppukesän notkahdus myös varsin raju. Onko nyt kyseessä vain samanlainen tilapäinen notkahdus vai onko kyseessä todella auringon aktiivisuuden hiipumisesta johtuva ja 2000-luvun alkuvuosista alkanut hieman kylmenevä trendi? Jäämme odottamaan mitä tulevat vuodet antavat meille.

Asiaan palataan myöhemmin!

Boris Winterhalter:

Brian haukkuu ilmastoskeptikoita väärin perustein

Ilmasto.org sivustolla usein kysyttyjä kysymyksiä -osiossa viitataan mm. seuraavaan lähteeseen:

Angliss, Brian (2007). Anti-global heating claims – a reasonably thorough debunking.
(http://scholarsandrogues.wordpress.com/2007/07/23/anti-global-heating-claims-a-reasonably-thorough-debunking/)

Tekstissään Brian Angliss luettelee itse keksimänsä 20 ilmastoskeptikkojen esittämää väitettä ja niihin hänen tarjoamiin perusteluihin olen kirjannut omat kommenttini.

Myth #1: All the CO2 in the air at present comes from the mantle. Kaikki ilmassa tällä hetkellä oleva hiilidioksidi on peräisin maapallon vaipasta.

Geologisen historian aikana maan kuoresta on todella purkautunut laavojen ohella, vettä, metaania ja myös hiilidioksidia. Kukaan vähänkin luonnontiedettä osaava ei väitä, että tällä hetkellä kaikki ilmakehässä oleva CO2 olisi suoraan maankuoresta lähtöisin. Kyllähän hiilenkiertokulku luonnossa on sen verran nopeata, että ehkä alunperin miljardeja vuosia sitten maan sisuksista lähteneen hiilen alkuperä nykyisessä ilmakehässä on hyvin monien prosessein tulosta, eikä olematon ole ihmisenkään rooli. Ilmakehän vuodenaikainen pitoisuusvaihtelu korreloi erinomaisesti sekä kasvillisuuden metabolian kanssa, että merien vuodenaikaiseen lämpötilavaihteluun.

Myth #2: Increasing CO2 in the air is due to gases coming out of solution as the ocean heats up. Ilmakehän lisääntyvä CO2 pitoisuus johtuu merissä liuenneena olevan kaasun vapautuminen lämpötilan kohotessa.

Ilmakehän CO2:n kokonaismäärän kasvuun vaikuttavat hyvin monet tekijät, joihin on todella luettava MYÖS fossiilisten polttoaineiden käyttö. Mittaukset osoittavat, että meriveden lämpötilan muutos näkyy noin 9 kuukautta myöhemmin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutoksena. Koska CO2 pitoisuus seuraa lämpötilanmuutosta, hiilidioksidi ei voi nykyfysiikan tiedon perusteella aiheuttaa lämpötilan muutosta. Tämä tieteellinen totuus pätee ellei löydy ilmiölle pätevää, toistaiseksi tuntematonta tekijää.

Myth #3: Humans are not the source of the recent increase in atmospheric CO2 concentration. Nykyinen ilmakehän CO2 pitoisuuden nousu ei johdu ihmisen toiminnasta.

Kuten aiemmin todettiin, niin ilmakehän hiilidioksidin alkuperä on monitahoinen ja ihmisen vaikutus näkyy sekä suorana hiilidioksidipäästönä että maankäyttömuutoksina. Kun ilmakehän koko hiilimäärään on noin 760 GtC, mistä vuotuinen vaihtuvuus on noin 165 GtC ja ihmisen toiminnasta arvioitu osuus noin 8 GtC. Vuotuinen ilmakehän hiilimäärän lisääntyminen on noin 4 GtC. Onko tämä lisääntyminen sitten kokonaan ihmisen toiminnan seurausta vai myös luonnollisten tapahtumien seurausta, jääkööt toistaiseksi arvailujen varaan. Ilmastonmuutoksen suhteen sillä ei ole juurikaan merkitystä kuten myöhemmin osoitetaan.

Myth #4: CO2 is rising at 0.38% per year, not 1% per year as the IPCC Third Assessment Report claimed. CO2 pitoisuus nousee 0,38% vuodessa, ei 1% vuodessa kuten IPCC:n 3s arviointi raportti väittää.

Tämä on aiheeton myytti, sillä se on mittaustuloksista laskettavissa. Riippuen aikajanan pituudesta lisääntyminen on tällä hetkellä joko hieman alle tai hieman päälle 1 %, eli tällä hetkellä pitoisuutena noin 385 ppm mitattuna vapaassa hyvin sekoittuneessa ilmassa. Tosin maan läheisessä ilmakehässä CO2 pitoisuus vaihtelee helposti välillä 200-600 ppm olosuhteista ja paikasta riippuen. Huonetiloissa rajanarvona pidetään 5.000 ppm.

Väitetään, että hiilidioksidipitoisuus oli esiteollisena aikana vain 280 ppm ja noussut ihmisen toiminnasta johtuen nykyiseen kaksinkertaiseen arvoon. Tuo 280 ppm ei vastaa todellisuutta, sillä jääkairausnäytteistä kaasupitoisuutta ei voida luotettavasti määrittää.

Myth #5: CO2 is such a weak greenhouse gas that it cannot be the cause of the observed warming. CO2 on niin heikko kasvihuonekaasu ettei se voi olla syynä havaittuun lämpenemiseen.

On mielenkiintoista todeta, että tämän myytin murtamisessa myönnetään, että CO2 on heikko kasvihuonekaasu, mutta, että se yhdessä metaanin ja typpioksiduulin aiheuttaa havaitun lämpenemisen. Kuitenkin IPCC ja poliitikot ja media “hyökkäävät hiilidioksidin kimppuun”.

Kannattaa katsoa http://en.wikipedia.org/wiki/Image:Atmospheric_Transmission.png#filehistory , jossa näkyy auringon kokonaissäteily maanpinnalla ja miten kasvihuonekaasut vaikuttavat. Havaitaan, että nämä IPCC:n mainitsemat kasvihuonekaasut (hiilidioksidi, metaani, typpioksiduuli, otsoni) ovat todella huomattavan pieniä tekijöitä vesihöyryyn verrattuna. Kts kuva 1.

Myth #6: CO2 concentrations are not correlated with global temperature due to periods in the geologic history when CO2 was higher and the planet was in an ice age. CO2 ei korreloi maapallon lämpötilan kanssa kuten ei tapahtunut menneinä geologisina aikoina kun hiilidioksidipitoisuus oli korkeampi ja maapallolla vallitsi samaan aikaan jääkausi.

Selitystekstissä mainitaan, että ei tiedetä miksi korkean hiilidioksidipitoisuuden aikana lämpötila vastasi jääkautta. Seuraavilla riveillä kuitenkin todetaan, että CO2 ja lämpötila korreloivat hyvin viimeisten 650.000 vuoden aikana; jääkairanäytteiden perusteella ja viitataan IPCC AR4 kuvaan 6.3.

On totta, että maapallon geologisen historian aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ja lämpötila ovat vaihdelleet täysin omaa tahtiaan. Koko maapallon geologisen historian aikana hiilidioksidilla ja lämpötilalla ei ole ollut yhteistä kehitystä. Katso Kuva 2

Kuva 6.3 ei edusta uusinta analyysitietoa. Tarkemmat tutkimukset osoittavat kiistatta, että CO2 pitoisuus seuraa lämpötilaa eikä päinvastoin jos CO2 olisi syy lämpötilan muutokselle niin lämpötilan pitäisi seurata sitä, mutta näin ei ole..

Myth #7: Temperatures during the Medieval Warm Period were warmer than modern temperatures. Lämpötilat keskiajan lämpökaudella olivat nykyistä lämpimämmät.

Myytin kumoamista yrittävässä selitystekstissä väitetään, että vain Grönlannin ja Uralin vuorten välisestä alueesta oleva hajanainen tieto korkeammista lämpötiloista eikä se riitä tukemaan keskiajalle esitettyä korkeampaa lämpötilaa edes pohjoiselle pallonpuoliskolle. Edelleen Angliss toteaa, että IPCC AR4 sivuilla 467-469 oleva teksti on hyvin varovainen sanakäänteissä, mutta myönnetään, että korkeampi lämpötila on saattanut vallita vuosien 950-1100 välillä Pohjoisella pallonpuoliskolla. Todisteet eivät kuitenkaan riitä osoittamaan varmuudella, että lämpötilat olivat yhtä korkeat ja lämpimät alueet yhtä laajat kuin 1900-luvulla.

On selvä, että keskiajalta ei ole tarkkoja lämpötilatietoja, mutta eri tietolähteitä yhdistelemällä on voitu rekonstruoida suurin piirtein ilmasto-olosuhteet ns. Keskiajan lämpökaudella. Lämpötilaproxien ajoittamisongelmista johtuen myytin väitettä ei voida väittää vääräksi, mutta eivät myöskään päinvastaista tulkintaa.

Keskiajan lämpökauden olemassaoloa kiistävät tahot unohtavat, että IPCC:n pohdiskelu kohdistuu vain pohjoiseen pallonpuoliskoon. Maapallon laajuista keskiajan lämpökautta tukevia tutkimustuloksia löytyy jatkuvasti uusia ja myös Etelä Amerikasta ja Afrikasta.

Skeptikkojen esittämän väitteen keskiajan korkeampien lämpötilojen kumoaminen ei käytettävissä olevien todisteiden mukaan onnistu.

Myth #8: The existence of the Medieval Warm Period has been ignored in order to support anthropogenic global heating. Keskiajan lämpökauden olemassaoloa vähätellään, jotta ihmisen aiheuttamaksi väitetty lämpiäminen olis uskottavampaa.

Katso edellinen kommentti (myytti #7)

Myth #9: Modern temperature increases are a direct result of the Earth’s climate exiting the Little Ice Age. Nykyinen lämpötilan nousu on palutumista pienen jääkauden ilmastosta.

Brian Angliss myöntää, että pieni jääkausi oli todella varsin kylmää aikaa Euroopassa, mutta kyseenalaistaa sen edustaneen maailmanlaajuista tapahtumaa. Tämän väitteen tueksi ei kuitenkaan esitettä vähäisintäkään todistetta. Väitteen kumoamisen sijaan lukijaa pyritään hämäämään väittämällä, että koko viimeiseltä 2000 vuoden ajalta ei ole osoitettavissa toista niin nopeata lämpenemistä kuin mitä on tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana. Tässä viitataan ns lätkämailakäyrään, jonka todenperäisyys osoitettiin täysin virheelliseksi jo IPCC kolmannen arviointiraportin ilmestymisen jälkeen. Jopa IPCC on uusimmassa raportissaan luopunut po käyrästä. On syytä myös muistuttaa, että käyrä on edustanut vain pohjoisen pallonpuoliskon lämpötilarekonstruktiota.

Todellisuudessa Hadley Centren lämpötilakäyrä 1850-luvulta nykypäivään ei tue edellä olevaa väitettä poikkeuksellisen nopeasta lämpötilan noususta viimeisen noin 50 vuoden aikana. Uusimmassa käyrässä (kuva 3) tämän voi jokainen itse varmistaa, esim. vertaamalla tuota viimeisen 50 vuoden aikana tapahtunutta lämpötilan nousua 20- ja 30-luvun nousuun.

Myth #10: Global cooling between 1940 and 1970 happened even though anthropogenic CO2 was rising. Maapallo jäähtyi vuosien 1940-1970 välillä vaikka ihmisen aiheuttama hiilidioksidipitoisuus oli nousussa.

Väitettä kumoamaan pyrkivässä tekstissä ei kielletä että mainittuna aikana globaalissa mittakaavassa tapahtui ilmaston kylmeneminen. Tapahtunutta pyritään “epätoivoisesti” selittämään auringon pilkkujen vähäisyydellä ja siitä johtuva auringon säteilytehon pienentyminen. Tämä ei suinkaan johtunut säteilytehosta vaan pilvisyyden lisääntymisestä, kuten Henrik Svensmark on voinut osoittaa. Selitystä jatketaan tulivuoripurkausten avulla, joskin tunnustetaan, että jäähdyttävä vaikutus kestää korkeintaan pari vuotta. Lisäksi haetaan avuksi aerosolit ym. Samana aikana GHCN datakeskukseen lämpötilatietoja toimittavien asemien lukumäärä lähes kaksinkertaistui kts. kuva 4, jolla on myös oma vaikutuksensa tilastoituihin keskilämpötiloihin.

Myth #11: Cosmic rays hitting the earth are behind global heating. Maahan iskeytyvä kosminen säteily aiheuttaa maapallon lämpenemisen.

Kosmoklimatologisen teorian mukaan kosmisen säteilyn määrä vaihtelee ennen kaikkea auringon aktiivisuuden mukaan. Aktiivisen auringon aikana maahan lankeaa vähemmän kosmisia hiukkasia ja tämän takia myös alapilvien määrä näyttää vähenevän. Tämän prosessin todellista vaikutusta ilmastoomme parhaillaan selvitetään Euroopan hiukkastutkimuskeskuksessa CERN:ssä. On huomattava, että auringonaktiivisuuden vaihtelut näkyvät myös maapallon pyörimisliikkeen nopeudessa joka vuorostaan näyttää heijastuvan Tyynen meren merivirroissa. Näitä mahdollisia tekijöitä ei ilmastomallinnuksessa osata vielä ottaa huomioon, joten myös IPCC:n mukaan lisätutkimusta tarvitaan lopullisten syiden selvittämiseksi.

Myth #12: The Stefan-Boltzman law breaks the equations of global heating.

Kuten myytin kumoaja, en minäkään osaa tähän ottaa kantaa sillä maapallon pinnan keskimääräistä ja yleisesti hyväksyttyä lambda arvoa ei tunnu kirjalisuudesta löytyvän. En myöskään tiedä mistä moinen myytti on kotoisin.

Myth #13: Computer models are too inaccurate to accurately predict a system as complex as the Earth’s climate. Tietokone perusteiset ilmastomallit ovat liian epätarkkoja, jotta ne kelpaisivat ennustamaan ilmaston kaltaista kompleksista järjestelmää.

Myytinmurtaja myöntää ilmastomallien epätarkkuuden, mutta seuraavassa lauseessa väittää, että mallit voidaan virittää vastaamaan todellisuutta ja vetoaa IPCC:n WG1:n raportin 8:een lukuun. Siinä pyritään osoittamaan, että mallit saadaan vastaamaan todellisuutta vain mikäli laskelmiin otetaan mukaan ihmisen toiminnasta johtuva hiilidioksidin lisäys ilmakehässä. Tällaisella mallivirityksellä ei kuitenkaan ole minkäänlaista todistusvoimaa.

Myth #14: The Earth hasn’t warmed by the expected amount predicted in the IPCC TAR, and papers have suggested that oceanic storage of heat is the reason. Maapallo ei ole lämmennyt IPCC:n 3:nen raportin mukaisesti.

Tämä myytiksi esitetty väittämä on ilmeisesti Lord Moncktonin jostain saama ajatus, joka ei yleensä esiinny skeptikkojen listalla. Sen sijaan Levitus et al. kirjoitusta on skeptikkojen toimesta kritisoitu voimakkaasti. Merten lämpösisällön arviointi perustuu aivan liian vähäiseen havaintomäärään jotta tulos olisi luotettava. Satelliittimittaukset viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana eivät juurikaan osoita lämpenemistä, tosin on alueita joissa tapahtuu hienoista lämpenemistä mutta samalla on tosiaalta alueita, joissa lämpötila laskee.

Myth #15: The oceans have already begun to cool in response to natural variations, so global heating is wrong.

Kts. Edellisiä kommentteja

Myth #16: Satellite measurements of tropical air don’t correspond to directly measured temperatures, so global heating isn’t actually happening. Satelliittimittaukset trooppisilla alueilla eivät vastaa suoraan mitattuja lämpötiloja, joten lämpenemistä ei tapahdu.

Tämä on varsin outo Wikipedian myytti

Myth #17: Global heating will be good for the planet, not bad. Maapallon lämpiäminen on hyväksi maapallolle.

Maapallon ja ihmiskunnan historiasta tiedämme, että yhteiskuntien kasvu ja kehittyminen on aina liittynyt ilmaston edullisiin siis lämpimiin jaksoihin, kuten mm keskiajalla. Jos oletamme, että IPCC:n “ennuste” napa-alueiden päiväntasaaja-alueita nopeammasta lämpenemisestä pitäisi paikkansa, niin äärevien sääilmiöiden pitäisi lisääntymisen asemesta vähetä. Tämä siksi, että ilmamassojen liikettä ruokkivat kasvavat lämpötilaerot eikä suinkaan lämpötilaerojen pienentyminen.

Myth #18: Water vapor is a more powerful greenhouse gas than CO2, and since humans have almost no direct impact on the amount of water vapor in the air, humans can’t be the cause of global heating. Vesihöyry on paljon hiilidioksididia voimakkaampi kasvihuonekaasu, eikä ihmisellä ole sen määrään vaikutusta, niin ihminen ei voi aiheuttaa maapallon lämpenemistä.

Brian Angliss myöntää, että maapallon lämmetessä myös meret lämpenevät ja vesihöyryn määrä ilmakehässä lisääntyy ja näin johtaa lisälämpenemiseen. Sen sijaan syy mahdolliseen lämpenemiseen jää todentamatta. Todennäköisin syy on edelleen toipuminen pienen jääkauden nimellä tunnetusta kylmästä vaiheesta.

Onneton selityksen yritys on myytinmurtajan väite, että teollistumisen aikana tapahtunut hiilidioksidipitoisuuden kasvu olisi aiheuttanut riittävän lämpötilanousun, jotta vesihöyryä olisi vapautunut ilmaan enemmän kuin aikaisempina aikoina ja näin käynnistänyt kiihtyvän lämpenemisen. Tässä unohdetaan kokonaan aiemmat nykyistä lämpimämmät ilmastovaiheet, joissa ei voida syyttää ihmistä eikä hiilidioksidia. On myös kokonaan sivuutettu se tosiseikka, että hiilidioksidin lämmönimemiskyky on ollut lähellä kyllästymispistettä jo huomattavasti nykyistä alemmilla pitoisuuksilla.

Täytyy myös muistaa, että vesihöyryn lisääntyminen ilmakehässä johtaa hyvin pian myös pilvisyyden lisääntymiseen ja tämä vuorostaan vähentää auringon maanpintaa lämmittävää vaikutusta; toimii siis eräänlaisena termostaattina.

Myytinmurtajan hätäinen loppukaneetti tähän vapaasti käännettynä: Vaikka ihminen ei pysty lisäämään tai vähentämään ilmassa olevaa vesihöyry, ei tämä tarkoita etteikö hiilidioksidi voisi epäsuorasti lämmittää ilmaa.

Myth #19: We don’t have enough climate data to make valid predictions of any kind. Meillä ei ole tarpeeksi tietoa ilmastosta, jotta voisimme laatia minkäänlaisia todellisia ennusteita.

Myytinmurtaja väittää, että ilmastoa säätelevät fysiikan lait tunnetaan riittävän hyvin, jotta ilmastomallien tuloksiin voidaan luottaa. Tätä perustellaan menneitä aikoja mallintamalla saatuja todellisuutta matkivia tuloksia. Tämä on kehätodistelua, koska mallit on nimenomaan viritetty toimimaan halutulla tavalla. Tämä ei voi siis todistaa, että malleilla olisi ennustuskykyä. Tällaiseen ennustuskykyyn eivät edes mallintajat itsekään luota. Vielä kummallisempaa on IPCC:n väite, että paras tulos saadaan kun kaikkien hyväksyttyjen mutta toisistaan poikkeavia tuloksia antavien noin 30 ilmastomallin tuloksista lasketaan keskiarvot.

Myth #20: Volcanoes spew more CO2 into the air in a single eruption than humanity has emitted in its history. Tulivuoret syytävät ilmakehään enemmän hiilidioksidia yhden purkauksen tai yhden vuoden aikana kuin mitä ihmiskunta on päästänyt.

Tällaista “hatusta vedettyä” väitettä tuskin kukaan vähänkään asiasta perillä oleva tutkija esittäisi.

Lopuksi myytinmurtaja toteaa, että aiemmin mainitut myytit muodostivat todellisen ongelman ilmaston lämpenemistä tutkivassa tieteessä, mutta ei enää – tieteelliset todisteet ihmisen osuudesta ovat valtaisat. Ilmaston lämpenemistä kieltävien skeptikoiden pieni vähemmistö jatkaa ilmastotieteessä olevien puutteiden metsästystä, joten he tuovat näin arvokkaan lisän ilmastotutkimukselle – löytäessään virheen tai vain luulevat löytäneensä sellaisen, niihin puuttuminen on vain varmentanut varsinaisten ilmastotutkijoiden osaamista. Jos ilmastonmuutoksen torjumiseen ei heti ryhdytä seuraukset voivat olla tuhoisat, joten meidän tulee toimi nyt samalla kun hankimme lisätietoa.

Edellä olevan mukaisesti myytinmurtajan näkemykset ontuvat pahan kerran. Ensinnäkin skeptikot eivät missään vaiheessa ole kieltäneet ilmaston lämpenemistä viimeisen puolentoistasadan vuoden aikaan. Päinvastoin historijoitsijat ja geologit ovat toistuvasti korostaneet, että nykyinen lämpiäminen on täysin luonnollinen tapahtuma ja voidaan sanoa olevan toipumista pienestä jääkaudesta kohti uutta keskiajan tapaista lämpökautta.

Mitä taasen tulee todisteisiin ihmisen väitetystä osuudesta lämpenemiseen, niin todetun hiilidioksidipitoisuuden nousun vaikutusta ilman lämpötilaan ei voida havainnoilla osoittaa. Väite perustuu vain tietokonemallinnuksiin. Sen sijaan skeptikot eivät kiellä ihmisen tekemisten aiheuttaneen muutoksia paikallisissa ilmasto-olosuhteissa. Siihen vaikuttavat varmasti kaikkinaiset maankäyttöön liittyvät toimenpiteet, niin vesistömuutokset kuin rakentaminen, metsänraivaus jne.

Henrik Svensmark ja Nigel Calder kirjoittivat 2007 kirjan nimeltä The Chilling Stars – A New Theory of Climate Change, eli vilvoittavat tähdet – uusi ilmastonmuutosta selittävä teoria.

Luettuani kirjan päätin suomentaa tekijöiden laatiman 10 sivuisen johdannon, jossa käydään läpi kunkin kappaleen oleelliset seikat.

Tekijöiltä:

Tämä kirja on tulos vuoden mittaisista keskusteluista. Tekstin muotoutuessa vuosina 2005-2006, monet suuret kysymykset olivat edelleen kiihkeän tutkimustyön kohteena. Sitä mukaan kun Svensmark tuotti tieteellisen sisällön perusteita, Calder punoi sanoja yhteen ja lisäsi erilaisia mausteita. Aivan käsikirjoituksen valmistumisen kynnykselle asti, jaoimme keskenämme löytämisen iloja asioista, joista aiemmin ei tiennyt kukaan – kuten Svensmarkin pojan Jacobin avustuksella kiireellä tehdyt ratkaisevat laskelmat tulivat osoittamaan.
Tapasimme ensimmäisen kerran vuonna 1996, kun Eigil Friis-Christensen tutustutti meidät silli- ja olutlounaalla, jossa Svensmark toi päivänvaloon ensimmäiset tutkimustuloksensa, siitä miten kosmiset säteet vaikuttavat maapallon pilvipeitteeseen. Calder kiirehti kotiin kirjoittamaan Svensmarkin havainnoista ja niiden merkityksestä kirjan – The Manic Sun eli Maaninen aurinko (Pilkington Press, 1997). Vuosien kuluessa keskustelimme usein uuden korjatun painoksen julkaisemisesta, mutta tarina kehittyi niin arvaamattomiin suuntiin, että vain uusi kirja olisi ajateltavissa.
Olemme kiitollisia kaikille niille, jotka tekivät parantavia ehdotuksia koko käsikirjoitukseen tai sen eri osiin. Aakkosjärjestyksessä nämä henkilöt olivat Liz Calder, Peter Campbell, Roland Diehl, Jasper Kirkby, Gunther Korschinek, Eugene Parker, Jens Olaf Pepke Pedersen, Nir Shaviv ja Jan Veizer. Ketään näistä ei voi syyttää kirjaan mahdollisesti vielä jääneistä virheistä.
Lämpimät kiitokset kuuluvat myös Simon Flynnille ja hänen Icon Booksin kollegoilleen käsikirjoituksen hyväksymisestä, vaikka liitimme siihen oudon vaatimuksen salassapidosta odottamaan koetulosten julkistamista, ja sitä seurannutta erittäin nopeata ja lennokasta julkaisemista.

Henrik Svensmark Hellerup, Kööpenhamina, Tanska
Nigel Calder Crawley, West Sussex, Englanti

Esimerkkikäännös: kirjan 10 ensimmäistä sivua

SISÄLTÖKATSAUS

Kirkkaana tähti-iltana voit vilustua. Esivanhempamme ajattelivat ehkä, että kuu ja tähdet imevät Maasta lämpöä aiheuttaen ihmisissä sairauksia. Havainto oli ymmärrettävä, mutta teoria ontui. Tänään tähtitieteilijät kertovat, että useimmat kirkkaat tähdet ovat aurinkoa huomattavasti kuumemmat. Kun niistä suurimmat tuhoutuvat valtavissa supernovissa ne levittävät linnunrataamme atomiluoteja, kosmisina säteinä tunnettuja varautuneita hiukkasia. Tämän seurauksena räjähtävät tähdet voivat todella viilentää maapalloamme, lisäämällä pilvisyyttä.
Tämä havainto tuntui aluksi mielipuoliselta. Kuka olisi uskonut, että taivastamme koristavat tavalliset pilvet noudattavat käskyä, joka on peräisin kaukana avaruudessa olevista räjähtäneistä tähdistä, tai että ilmasto tottelee Linnunradasta lähteneitä ja päällemme satavia atomihiukkasparvia. Kuitenkin nyt tehdyt kokeet paljastivat miten temppu tehdään ja näin muuttavat niitä käsityksiä, joita tiedemiehet olivat tietävinään säästä, ilmastosta ja elämän pitkästä historiasta Maan päällä.
Voidakseen paljastaa joitain luonnon parhaista salaisuuksista, tämä kirja tutustuttaa mitä epätodennäköisimpiin paikkoihin; Atlantin merenpohjasta Kiinan fossiilipitoisin rinteisiin ja myrskyisestä Auringosta Linnunradan kierteissumun varsiin. Avaruuden ja ajan syvänteistä putkahtaa yhteyksiä ja yllätyksiä. Koska kirjan laaja aihepiiri saattaa ihmetyttää joitain lukijoita, tarjoamme tämän lyhyen katsauksen jo näin alussa. Voit hypätä sen ylikin.

¤

Ilmasto on alati muuttuva. Ensimmäiset viitteet kosmisen säteilyn osuudesta siihen löytyvät ensimmäisestä luvusta, lämpimien ja kylmien vaiheiden vaihteluista muutaman viimeisen tuhannen vuoden aikana. Viimeisin tapahtui 300 vuotta, kun silloin vallinnut Pieni Jääkausi väistyi nykyisen lämpimän vaiheen tieltä.
Pieni Jääkausi liittyi Auringon poikkeavaan tilaan, joka tunnetaan Maunder Minimin nimellä. Tuolloin auringonpilkut olivat hyvin vähissä viitaten heikkoon magneettiseen aktiivisuuteen. Tätä osoitti myös radiohiiliatomien ja muiden pitkä-ikäisten atomien jyrkkä lisääntyminen seurauksena kosmisen säteily aiheuttamista ydinreaktioista ilmakehässä.
Yleensä meitä suojaa enimmältä kosmiselta säteilyltä Auringon voimakas magneettikenttä, mutta sen heikentyessä Maahan tulevan säteilyn määrä lisääntyy.
Pienen Jääkauden kaltaisia kylmiä jaksoja on 11500 vuotta sitten päättyneen viimeisimmän jääkauden jälkeen ollut yhdeksän kertaa ja joka kerta korkean radiohiilipitoisuuden ja muiden atomien saattelemana. Sekä historioitsijoilla että arkeologeilla on todisteet kylmyyteen liittyvistä kurjista oloista. Siirryttäessä ajassa taaksepäin aiempiin jääkausiin saksalainen tutkija havaitsi, että hyvin kylmiin aikoihin liittyi runsaasti jäävuoriarmadoista valtamerien pohjalle pudonneita kiviä. Nämäkin tapahtumat ajoittuvat auringon heikkoon aktiivisuuteen.
Niiden tiedemiesten keskuudessa, jotka myöntävät auringon vaikuttavan merkittävällä tavalla ilmastoon, mielipiteet kuitenkin vaihtelevat itse mekanismin suhteen. Jotkut selittävät lämpimien ja kylmien aikojen liittyvän auringon kirkkauden vaihteluun. Heille kosmisella säteilyllä ei ole vaikutusta säähän ollen vain merkki siitä onko Aurinko enemmän tai vähemmän magneettisesti aktiivinen ja sen takia kirkkaampi tai himmeämpi. Toisaalta tanskalaiset tutkijat Henrik Svensmarkin johdolla ajattelevat, että suora ilmastovaikutus on tärkeämpi, koska kosmiset säteet vaikuttavat maapallon pilvisyyteen.
Ensimmäisen luvun lopussa käsitellään niitä tärkeimpiä todisteita Svensmarkin teoriaa vastaan, jotka eräs sveitsiläinen tutkija oli koonnut. Noin 40.000 vuotta sitten Maan magneettikenttä oli hyvin heikko. Geofyysikot käyttävät tästä vaiheesta Laschamp-nimeä. Sen aikana ilmakehään tunkeutui tavallista suurempi määrä kosmisia hiukkasia, joista jäi selkeät atomijäljet. Eikö kosmiseen säteilyyn ja pilvisyyteen liittyvän teorian mukaan seurauksena olisi pitänyt olla melkoinen jäähtyminen? Näin ei kuitenkaan ollut.
Kumotakseen tämän hyvin perustellun argumentin, Svensmark syventyi uudestaan kosmisen säteilyn seikkailuihin, kuten Luvussa 2 kerrotaan. Te ette huomaa sitä, mutta noin kaksi kertaa sekunnissa päänne läpi viuhahtaa kosminen hiukkanen kadoten maahan jalkojenne alle. Kun kiipeätte vuorelle tai lennätte lentokoneessa määrä on paljon suurempi.
Sen jälkeen, kun itävaltalainen tutkija löysi kosmiset hiukkaset lähes sata vuotta sitten, niillä oli vain uutuuden hohtoa. Tutkijat innostuivat, mutta ehkä Universumin tai edes Maan kansantalouden kannalta ne osoittautuivat vähemmän tärkeiksi. Vasta aivan äsken tähtitieteilijät ovat oivaltaneet, miten tärkeän osan ne muodostavat siinä noidankeitoksessa, josta tähdet, planeetat ja elämän edellyttämät kemikaalit ovat muodostuneet. Tavallaan on kummallista, että asiantuntijat ovat olleet niin hitaita arvostamaan meidän elämää säätelevää kosmista säteilyä, jonka räjähtävien tähtien kuorot ovat synnyttäneet.
Ennen kun kosmiset säteet saavuttavat meidät, niiden on läpäistävä kolme suojaavaa kilpeä – Auringon ja Maan magneettikentät sekä ilma meidän ympärillämme. Maapallon antelias ilmakehä on yksi syy, miksi tämä planeetta on soveliaampi elämälle kuin Marsin pinta, jossa kosmiset säteet ovat satakertaiset. Maassa varautuneista hiukkasista vain kaikkein suurenergisimmät kulkeutuvat aina merenpinnan tasoon saakka. Ne tunnetaan nimellä myonit, eli raskaat elektronit, joita syntyy kun saapuvat kosmiset säteet osuvat ilmakehään.
Svensmarkin teoriassa myonit edesauttavat alhaalla ilmakehässä olevien pilvien muodostumista näin viilentäen maapalloa. Vastatakseen Laschamp-tapahtuman tuomaan haasteeseen, hän selvitti myonien alkuperää käyttäen saksalaista tietokoneohjelmaa, joka laskee kaikki atomitason tapahtumat kosmisten hiukkasten törmätessä ilman molekyyleihin. Hän havaitsi, että lähes kaikki ilmakehän alimpaan 2000 metriin saapuvat myonit ovat niiden energeettisimpien hiukkasten aikaansaannoksia, joihin Maan magneettikentän muutokset eivät vaikuta. Näin ollen ei ole mitään syytä olettaa Laschamp-vaiheen aikana myonien lisääntyneen tai tapahtuneen kylmenemistä.

¤

Onko niin, että pilvet ovat vain ilmastonmuutokseen liittyvien muiden syiden passiivisia ilmentymiä kuten 2000-luvun alun ilmastotutkimuksen valtavirta on esittänyt. Vai onko niillä päärooli? Se on kolmannen luvun teema. Kööpenhaminassa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet ne pilvityypit, jotka ovat ilmastonmuutoksen kannalta tärkeimmät ja joihin kosmiset säteet vaikuttavat eniten. Ne ovat matalalla olevia suuria osia maapallon pinnasta peittäviä pilviä jotka parhaiten näkyvät lennettäessä valtamerien yli tuhansien kilometrien matkalla kirkkaana yksitoikkoisena maisemana.
Toisin kuin korkeammalla olevat pilvet, joilla voi olla lämmittävä vaikutus, alle 3000 metrin korkeudessa olevat pilvet pitävät planeettaa viileänä. Silloin kun tunkeutuvien kosmisten hiukkasten määrä on vähäisempi, alapilvet vähenevät ja Maa lämpenee. 1900-luvulla Auringon magneettisuoja voimistui yli kaksinkertaiseksi ja näin vähensi kosmista säteilyä ja pilviä tarpeeksi selittääkseen suuren osan siitä maapallon lämpenemisestä, josta ilmastotutkijat ovat ilmoittaneet.
Mutta onko ilmastonmuutos todella pilvien hallinnassa? Vahva todiste tämän puolesta löytyy maapallomme eteläisimmästä osasta. Asiantuntijat olivat ihmeissään kasautuvien todisteiden osoittaessa, että Etelämanner kulkee omaa tietään. Kun muu maailma lämpenee Etelämantereella havaitaan kylmenemistä ja päin vastoin. Luotiin monimutkaisia teorioita joilla tämä villi käyttäytyminen pyrittiin selittämään. Jos kuitenkin pilvillä on merkittävä rooli, niin tämä Etelämantereen ilmastoanomalia on selitettävissä. Etelämanner on ainoa laaja alue, missä pilvet voivat lämmittää lumista pintaa, kun ne muualla viilentävät Maan pintaa.
Pilvien säätelemän ilmastonmuutoksen varmistuminen lienee maapallon väestölle hyvä uutinen. Se asettaa auringon merkittäväksi ilmastoa sääteleväksi tekijäksi vaikuttamalla kosmiseen säteilyyn ja selittämällä merkittävän osan 1900-luvun havaitusta lämpenemisestä. Jos näin on, niin hiilidioksidin merkitys jäänee hyvin vähäiseksi ja lämpeneminen on todennäköisesti huomattavasti vähäisempää kuin 2000-luvulle ennustetut 3-4 astetta.

¤

Siitä kun Svensmark kollegoineen Kööpenhaminassa 10 vuotta sitten ensimmäisen kerran osoittivat kosmisen säteilyn, pilvimuodostuksen ja ilmaston välisen kytkennän, heidän saavutustaan joko ei huomioitu tai kritisoitiin. Heidän ideansa saattaisi heikentää vallalla olevaa muodikasta hypoteesia ilmastonmuutoksesta, joten vastustus on ollut ajoittain ankaraa. Tutkimusrahoituksen saaminen vaikeutui. Torjuakseen kritiikin ja saadakseen keksinnölleen sen ansaitsemaa huomiota, tanskalaisen tutkimusryhmän tuli selvittää tarkalleen miten kosmiset säteet vaikuttavat pilvimuodostukseen. Vastaus selviää Luvussa 4.
On outoa todeta, että sää- ja ilmastoasiantuntijat eivät ole koskaan oikeasti tienneet mistä pilvet tulevat. Perusoppikirjojen mukaan kostean ilman jäähtyessä riittävästi vesihöyry voi tiivistyä pilviksi. Ensiksi tarvitaan kuitenkin ilmassa leijuvia hippusia, (engl. specs) joiden ympärille kosteus voi tiivistyä vesipisaroiksi. Tärkeimmät hippuset ovat itsekin pieniä pisaroita – rikkihappo- ja vesimolekyyleistä muodostuneita. Miten nämä kondensaatiokeskukset “hippuset” syntyivät oli mysteeri. Tutkimuslennolla vuonna 1996 Tyynen Valtameren päällä havaittiin kondensaatiokeskusten hyvin nopeata muodostusta, mikä oli ristiriidassa säämiesten vallitsevien teorioiden kanssa.
Vastaus saatiin vuonna 2005 Tanskan Kansallisen Avaruuskeskuksen kellarissa olevasta suuresta ilmatäytteisestä laatikosta, SKY-nimellä kulkevasta kokeesta. Laboratorion katon läpi tunkeutuvat kosmiset säteet vapauttivat elektroneja laatikon sisällä olevasta ilmasta. Siitä seurasi molekyylien kasaantuminen mikrohiukkasiksi, jotka vuorostaan yhtyivät pilvien muodostuksen edellyttämiksi isommiksi tiivistyskeskuksiksi. Elektronien nopeus ja tapatumien tehokkuus yllätti kokeentekijät.
Kosmisten säteiden mahdollisista muista ilmakehävaikutuksista ryhdyttiin vuonna 2006 tutkimaan muillakin laboratoriokokeilla. Monikansallinen tutkijaryhmä aloitti Euroopan hiukkastutkimuslaboratoriossa, CERNissä valmistautumisen CLOUD-kokeeseen, josta tulisi SKY-koetta monipuolisempi simuloiden kosmista säteilyä kiihdytettyjen hiukkasten avulla. Ensimmäinen koeajo suoritettiin SKY-tapaisessa laatikossa, tosin uusilla mittalaitteilla varustettuna.

¤

Kööpenhaminassa tehdyt kokeet viimeistelivät selitysketjun, miten räjähtävistä tähdistä peräisin oleva kosminen säteily taisteltuaan tiensä Maan alempaan ilmakehään vaikuttaa pilvisyyteen ja ilmastoon. Nyt tiedemiehet voivat paljon luottavaisemmin hakea jälkiä kosmisen säteilyn vaihteluista aina maailmamme alkuajoilta lähtien. Kuten 5. Luvussa selitetään, kosmisen säteilyn määrään vaikuttaa ei vain Auringon tila vaan myös sijaintimme Linnunradassa.
Yhdessä Maan kanssa Aurinko risteilee tähtien joukossa, seuraten omaa rataansa Linnunradan keskipisteen ympäri. Joskus löytyy pimeä alue, missä kuumat räjähtävät tähdet ovat harvassa. Silloin kosminen säteily on harvaa ja Maassa ilmasto on lämmin. Geologit käyttävät tästä nimitystä kuumatalo (hothouse). Muina aikoina, kun tähtivalo ja kosminen säteily on runsasta, maapallo siirtyy kylmätalo vaiheeseen, jossa vuoristo- ja mannerjäätiköt muodostavat osan maisemasta.
Israelilainen tutkija omaksui tanskalaisten ajatukset kosmisesta säteilystä ja ilmastosta voidakseen selittää suuret ilmastovaihtelut ajoittaisilla vierailuilla Linnunradan kirkkaissa kierteisvarsissa. Niiden 500 miljoonan vuoden aikana, jolloin Maan pinnalla on ollut elämää, olosuhteet ovat vaihtuneet kylmän ja kuuman välillä neljä kertaa. Kosmisen säteilyteorian mukaan Mesotsooisella kaudella dinosaurusten valta-aikana maapallolla vallitsi kylmätalovaihe, koska aurinkokuntamme kulki kierteisvarressa . Useimmat geologit ja fossiilien metsästäjät kuvittelivat kauden olleen yleisesti ottaen lämmin, mutta nyt on saatu Australiasta todisteita jääpeitteisestä maasta. Kylmän vaiheen aikana voimakkaan kosmisen säteilyn vallitessa pienet dinosaurukset kasvattivat sulkia pysyäkseen lämpiminä. Kuten kiinalaiset fossiilimetsästäjät ovat varmistaneet, osasta kehittyi lintuja.
Matkakansa aikana, Aurinko nousee ja sukeltaa kuin leikkivä delfiini ylös ja alas levymäisen galaksimme läpi kohdaten voimakkaasti vaihtelevaa kosmista säteilyä. Tämä liike synnyttää ilmastovaihtelua noin neljä kertaa useammin kuin aiheutuisi pelkästään kierteisvarsien läpi kulkeminen. Osoituksena siitä, että kosminen säteilyteoria todella toimii, on tähtitieteilijät voivat ilmastonvaihteluista saatujen tulosten avulla tarkentaa tietojaan Linnunradasta.

¤

Miljardien vuosien aikaan galaksimme itsekin on muuttunut ja joskus olosuhteet taivaalla ovat provosoineet niin kylmiä olosuhteita, että runsaita jäätiköitä ja jäävuoria on esiintynyt jopa tropiikissa. Luku 6 alkaa tällaisesta hämmästyttävästä tilanteesta, josta geologit käyttävät nimeä lumipallomaa. Tapahtumat ajoittuvat noin 2.300 ja 700 miljoonaa vuotta sitten.
Nämä lumipallotapahtumat liittyvät linnunradassamme hurjiin tähtisyntymiin ja tähtikuolemiin, jotka käynnistyivät kosketuksesta toiseen galaksiin. Tavallista huomattavasti runsaampi kosminen säteily ja pilvien muodostus johti synkkään maailmaan ja sen jäätymiseen. Kiireinen sopeutuminen johti hyvin suuriin evoluutiomuutoksiin. Viimeinen lumipallovaihe johti eläinkunnan syntymiseen.
Toisaalta Maa oli syntymänsä alkuaikoina oletettua lämpimämpi vaikka nuori Aurinko oli nykyistä himmeämpi. Tuolloin Aurinko oli tehokkaampi torjumaan kosmista säteilyä ja sen ansiosta olosuhteet olivat sopivampia varhaisimmille elämänmuodoille, kuten on voitu todeta Grönlannissa noin 3.800 miljoonan vuoden ikäisistä kivistä. Siitä lähtien elämä on selviytynyt alati vaihtelevasta ilmastosta. Uusin katsaus elämänhistoriaan kertoo voimallisen kosmisen säteilyn osuudesta elämän vähyyden ja runsauden valtavassa heilahtelussa.

¤

Viimeisen kolmen miljoonan vuoden aikana kuumien räjähtävien tähtien kasaumat ovat piirittäneet Aurinkoa ja Maata ja voimistaneet kosmista säteilyä lähellä olevien toistuvien supernovien muodossa. Luvussa 7 haetaan mahdollisia liittymäkohtia tähtimullistusten ja Afrikan kuivumisen välillä, mikä johti ensimmäisiin kivityökaluihin ja ihmisen ensiesiintymiseen. Ainakin yhden supernovaräjähdyksen tiedetään olleen riittävän lähellä levittääkseen planeetallemme eksoottisia alkuaineita, joita nyt löytyy merenpohjan kerrostumista.
Oletettavasti useampi tähti on räjähtänyt meidän kosmisessa naapurustossa aiheuttaen vastaavasti maapallomme jäähtymisiä. Näiden tapahtumien ajoittaminen ja syy-yhteyksien varmistaminen on uusimpien kiertoradalla olevien gammadetektoreiden vaativa tehtävä. Ajatus ihmisen olemassaolon liittymisestä tällaisiin supernovaräjähdyksiin kannustaa tähtitieteilijöitä panostamaan etsintäänsä. Tämä selvitys ilmentää eri tiedehaarojen hämmästyttäviä kytköksiä, joihin teoria kosmisista säteistä, pilvistä ja ilmastosta on johtanut.

¤

Kosmoklimatologia, niin kuin me sitä kutsumme, on uusin tieteen aluevaltaus, joka avaa tutkijoille monia haasteita. Luvussa 8 mainitaan niistä joitakin, jotka sijoittuvat aivan tieteen terävimpään kärkeen. Galaksiamme koskeva puutteellinen tieto ja pitkä historia maapallon elämästä ja ilmaston vaihteluista kaipaa parannusta. Myös uusi tietoisuus meidän erikoisesta suhteesta Aurinkoon ja sen magneettikilpeen voi helpottaa rajaamaan tutkittavia kohteita etsittäessä vierasta elämää avaruudesta.
Sillä välin Aurinko jatkaa kosmisten säteilyn määrän sääntelyä, mutta kukaan ei tiedä seuraavaa askelta. Ihmisen toiminnan todellista vaikutusta on arvioitava uudestaan. Tämän takia suurisuuntaisiin ilmastoennusteisiin ei ole uskomista, mutta kosmoklimatologia voi antaa käytännön ohjeita ihmisille, joita ilmastonmuutos on ajanut ahtaalle.

Olen vuosien varrella kirjoitellut varsin paljon ilmastosta ja sen muuttumisesta niin historiallisen kuin myös geologisen aikajänteen puitteissa. Viimeksi kirjoitin verrattain pitkän ja seikkaperäisen vastineen ystäväni Ilpo Salmen (Skepsis ry:n ent. puheenjohtaja) kirjoitukseen. Siinä hän kritisoi meidän skeptikoiden tapaa kyseenalaistaa ilmastonmuutokseen liittyviä uskomuksia. Skeptikko lehdessä 4/2007 ollut juttu

Ilpon kanssa aloitettu keskustelu jatkuu Skeptikko-lehden seuraavassa numerossa. Hän oli siihen laatinut melko voimakas sävyisen vastineen, johon hän jälleen pyysi minua vastaamaan; ja niin olen tehnyt. Kun lehti ilmestyy liitän uudet tekstit tähän jatkoksi.